Olin vaalikopissa ja mietin ketä äänestäisin. Päätin kirjoittaa numerot kahdesta yhdeksään ja siitä sitten kumitella huonot ehdokkaat pois.

Kallis oli liian kristillinen, Niinistön kahviloissa oli huonoja rusinapullia, Hautala kulki puuvillapöksyissä, en pitänyt Halosen punavalkoraitaisesta essusta, Vanhanen oli liian vanha johtotehtäviin, Soini ei pitänyt kaveristani Abdulista ja Lax oli (suomen)ruotsalainen. Arto Lahti oli vielä jäljellä, mutta kaveria ei jätetä eikä äänestetä. Lopuksi olin siis pyyhkinyt kaikki ehdokkaat lipukkeestani pois ja masennuin. Itse asiassa nukahdin.

Heräsin siihen todellisuuteen, kun joku hakkasi vaalikopin ovea. Pam, pam ja vielä kerran pam.

”Yritä nyt jo päättää ketä äänestät!”, 80-vuotiaalta kuulostava vanha nainen huusi.

Minulla ei ollut kuitenkaan hajuakaan kenen ehdokkaista numeron raapustaisin lappuuni. Mutta hetkinen? Se nainenhan (ts. mummo) paukutti oveani kolme kertaa väkivaltaisesti! Sen täytyi olla enne! Kolmehan oli Sauli Niinistön numero. Astuin päättäväisesti lipukkeeni kanssa ulos ja näin edessäni naisen, joka ei ollut 80-vuotias, kuten olin kuvitellut. Hänellä oli ikää vähintäänkin 30 vuotta enemmän ja hänellä oli huono ryhti, keltaiset hampaat (tai ne harvat olivat, jotka olivat vielä jäljellä) sekä kuvottavan pahanhajuinen hengitys.

”Epäilemättä Halosen kannattaja”, ajattelin ja painuin Alepan kautta kotiin ja siellä söin maukasta maksalaatikkoa mahani täyteen. Maksalaatikossa oli kuitenkin liian vähän rusinoita ja tuumailin hetken, jos vaikka keräisin 20 000 nimeä listaani ja rupeaisin ehdokkaaksi. Slogankin oli selvillä. ”Äänestä Suukapulaa, saat lisää rusinoita maksalaatikkoosi”. Epäilin kuitenkin, etten saisi äänivyöryä.

Puhelimeni soi ja ihmettelin, että kuka minulle soittaa. Pari kertaa olin toki saanut tyrkytettyä numeroni, jollekin tytölle baarissa, mutta perään olivatkin soitelleet lähinnä poliisit. Viime kerrasta, kun sain soitin minulla oli pahat muistot, sillä olin istunut kaksi yötä putkassa, joten nostin kännykkäni vapisevin sorvin. Ilokseni kuitenkin huomasin Arto Lahden soittavan.

 ”Moi”, kuulin Lahden sammaltavan, ”mitäsh shulle khuuluu?”

”Oletko sä taas juonut Artsi?”

”Enhän mhä mhitään alkomaholia, vain 0 % juomia. Shiihenhän mä olen tottunut, shiis nollaan proshenttiin,  shaman verranhan mä shaan ääniä”, Arto Lahti sammalsi. Seuraavaksi kuulin hänen oksentavan ja nauravan hullusti, joten päätin lopettaa puhelun. Mieleeni tuli, kuinka onnekas Arto Lahden täytyikään olla.

Lähdin Hesburgeriin, jos vaikka tapaisin Sellistin kääntelemässä pihvejä tai polttamassa näppejään ranskalaisia paistaessaan.

Matkallani ostin myös pillin ja hassun hatun. Blogilistalta tarkistaessani huomasin, että yhdessä päivässä olin saanut jo kolme kokonaista lukijaa! Sen täytyi olla pillien ansiota. Lisäksi olin kuumalla listalla sadan parhaan joukossa.

”Olenpas onnellinen epeli”, ajattelin ja nukahdin kesken matkan Hesburgeriin.