Olin juuri naurahtanut 3567. kerran, kun heräsin siihen, että oli vaalipäivä. Tietenkin minun täytyi kantaa korteni kekoon kaverini säälittävän yrityksen vuoksi ja niinpä lähdin käppäilemään äänestyspaikalleni.

Matkallani vastaan tuli Bjö.. Bjä.. No, Kallis kuitenkin. Hän hakkasi ihmisiä päähän, jollakin isolla. Ensimmäisenä mielessäni kävi "ei kai vain..", kunnes huomasin, että hänen housujensa vetoketju oli kiinni. Menin ystäväni luokse.

"Hei Kallis", aloitin, "mitä teet?"

"Paukutan ihmisiä raamatulla päähän", Kallis vastasi tympääntynyt ilme kasvoillaan, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys ja aivan normaalia.

"Ööh, miksi?"

Hetken näytti siltä, että hän vastaisi, sitten siltä kuin hän voisi räjähtää myöhemmin. Hän rykäisi kerran, toisen ja vielä kolmannen, mutisi jotain ja lähti käppäilemään pois.

Jatkoin rankkaa matkaani ja en voinut olla nauramatta, kun vastaani tuli taas presidenttiehdokas. Tarkemmin katsottuna heitä oli kaksi. Nostin kättäni tervehtiäkseni Timo Soinia ja Heidi Hautalaa, mutta katsoin vieläkin tarkemmin ja huomasin heidän suutelevan kiihkeästi! Ja minä poika luulin, että he vain hätistelivät kärpäsiä.

"Ööh", öhisin ja ihmettelin hetken, että miksi aloitan aina keskusteluni ööhillä, "Mitä hemmettiä te teette?"

En kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan juoksin karkuun minkä kintuistani pääsin. Maailmani oli murentunut. Perussuomalainen ja vihreä. Kiihkeästi suutelemassa. Timo Soini. Heidi Hautala. Porkkana. Mahd.. Hetkinen? Porkkana? Kun olin lopettanut juoksemiseni, kaivoin kameran taskustani ja kävelin takaisin. Otin muutaman kuvan ja jäin kiristämään ehdokkaita. Sain peräti 15 000 euroa, joista puolet tosin olivat vahingonkorvauksia siitä, kun Timo Soini veti minua lättyyn. Itkin kuin pieni tyttö ja hänen oli pakko maksaa, jottei Hautala jättäisi häntä.

Seuraavaksi näin Henrik Laxin ja nauroin niin kovasti, sille että jokainen ehdokas tuli minua vastaan, että kaaduin maahan kieriskelemään ja samalla nauroin ruotsalaisella aksentilla. Nousin, kokosin ruotsin alkeeni kasaan ja lähdin päättäväisenä keskustelemaan ruotsiksi RKP:n ehdokkaan kanssa.

"Vad heter du?", aloitin.

"Jag heter Henrik Lax", Lax vastasi ja jäi tuijottamaan minua kysyvästi.

Paine kasaantui. Presidenttiehdokas tuijotti minua kysyvästi. Purskahdin itkuun ja juoksin lähemmälle jäätelökojulle ostamaan kaksi tötteröä mansikkajäätelöä ja mulkoilin epäilevästi Laxin suuntaan. Kun olin lipittänyt jäätelöäni puoli tuntia huomasin sen olevan sämpylä.

Tilasin Ilta-Sanomat ja luin vaaleihin liittyviä uutisia. Yksi niistä pysäytti minut hetkeksi. Ystäväni Arto Lahti oli saamassa 0 % äänistä! Jäljellä oli muutama vaihtoehto, joita tutkailin hetken:

A) Rupean kampanjoimaan hikisesti Arto Lahden puolesta.

B) Äänestän Arto Lahtea kannatuksen vuoksi.

C) Äänestän jotain toista ehdokasta, sillä Lahtea kannattanut ääni menisi kuitenkin hukkaan.

Mietin asiaa melkein kuusi nanosekuntia, kunnes jo rupesin miettimään, ketä oikeasti äänestäisin.

Heitin noppaa ja päätin, että numerot 1-6 tarkoittaisivat Niinistön äänestämistä, 8 Halosen ja 19 Vanhasen. Joku ohi kävelevä juoppo väitti, että muilla ehdokkailla ei ollut mahdollisuuksia noppaa heittäessäni, mutta en välittänyt hänestä.

Vihdoinkin tiesin mihin kuuluin. Olin osa oikeistoa. Ja päätin myös pyhästi, että toiselle kierrokselle mennään. Aivan oikein, toiselle kierrokselle mennään.

"Buahhahhaa", nauroin pitkään ja räkäisesti, kunnes painuin äänestämään.

(Loput suuresta Totuudesta kuulette myöhemmin, jahka jaksan sen teille esitellä. Sillä aikaa, voitte kertoa kaikille kavereillenne tästä mahtavasta blogista. Jee!)