Aivan, lupasin kertoa teille - pienet lukijat - asiasta, joka koskee lehdenjakamista. Tai ei se koske sitä, sillä se on se. Asia, josta puhun on lehdenjakaminen. Hassua. C’est chouette! Itse asiassa kyse on enemmänkin traumoistani ja kauheista muistoistani Hesarin jakamisesta, mutta sallin teidän kuulla tarinan.

 

Olin jakanut juuri 1568:nnen Hesarini sinä päivänä, kun tunsin alapäässäni alkavan pahan ongelman. Minulla oli – kauniisti sanottuna – pissahätä. Siitä vasta ruljanssi alkoikin. Ensiksi hakkasin B-rapun ovea numero 28. Lopulta oven aukaisi karvainen karju ja kun hän näki minut hengästyneenä (sitä se rappusissa juokseminen teettää) kulkusiani pidellen, hän vain tyynen rauhallisesti otti ja mottasi minua. Pahinta kaikessa oli, ettei hän motannut minua naamaan, kuten on tapana, vaan mahaan.

Kaikki, jotka osaavat luontevasti yhdistää ihmisen biologian ja fysiikan mielessään tajuavat, että mahaan kohdistunut lyönti aiheuttaa painetta alapäässä. Tämä tapahtuma aiheuttaa sen, että – rumasti sanottuna – kuset lentävät kintuille. TAI jos henkilö omaa tahdonvoimaa, onnistuu hän pidättelemään syöksyn. Niin kovasta ponnistelusta on kuitenkin tuloksena alapään voimakas kramppi.

Tämänkaltaisia kramppeja on raportoitu tapahtuneen alle 100, joten voitte olla lähes varmoja, että omalle kohdallenne tällaista ei tule tapahtumaan. Pitäkää kuitenkin huoli, että jos tapahtuu niin älkää toimiko seuraavasti:

Hypellessäni ja huutaessani ”Aah, ouuuuh” ja pidellessäni kassejani sattui vanha mummo avaamaan oven. Juuri tähän kohtaan osui erityisen suuri kramppi ja onnistuin samalla kun kourin lumipallojani ähkäisemään jotain epämääräistä ko. vanhalle naiselle. En ole varma, mitä se oli, mutta jotain sen suuntaista kuin ”Aauuuh, pääshenkö, veshaaaaan?”. Ovi pamahti kiinni edestäni.

Mummon oven sisältä kuului pelästynyt huuto ”poliisit ovat tulossa, poistu ennen sitä”. Ei se ollut edes pelästynyt, se oli kauhun omainen. Vähän niin kuin joku hullu raiskaaja olisi eturauhastaan hinkaten lähestynyt häntä, kuin olisi aineissa. Naurettava ajatuskin. En kuitenkaan jäänyt naureskelemaan pitkäksi aikaa, sillä alapäässäni tuntui edelleen kovaa painetta. Kävin siis kerrostalon kaikki loput seitsemäntoista asuntoa läpi ja jokaiselta oven avanneelta kysyin, ”hei, pääsenkö tekemään, tuota, ööh..”. Tämän jälkeen viittilöin hätäisesti penikseni suuntaan. Yllätyin, kun ovi toisensa jälkeen pamahti kiinni.

Olin jo aivan turhautunut (ja myös tuskissani), kun yksikään ei päästänyt minua sisälle toimittamaan luonnollisia asioitani, kunnes keksin ratkaisun. Asunnossa numero seitsemän eli ”Lahtisilla” ei ollut ketään kotona. Postiluukkukin tuntui olevan kuin mitoitettu toimitukselleni. Niinpä vetäisin housut kinttuihini ja lorottelin tyytyväisenä Lahtisten luukusta sisään.

Seuraavien 30 minuutin tapahtumat ovat hämärän peitossa. Muistan, että joukko poliiseja tuli juuri silloin sisään etsiäkseen ”raiskaajaa”. Minut revittiin luukulta kovakouraisesti pois ja lyötiin pampulla. Kun seuraavan kerran heräsin, istuin putkassa kaksi päivää myöhemmin. Putkatoverini ainakin väitti, että hänet oli tuomittu homoraiskauksesta. Nauroin asialle pitkään, kunnes huomasin istumisen vaikeaksi. Havaitsin myös, ettei putkassa ollut kameroita ja minua alkoi puistattaa.

Blogissani on selkeästi jotain ongelmaa. Olen kirjoitellut vasta viikon ajan, mutta silti kirjoituksissani on esiintynyt kivistäviä takapuolia enemmän kuin laki sallii. ”Kivistävät pyllyt” voisi olla seuraavan bloggaukseni otsikko. Harmi vain, etten osaa kirjoittaa ko. aiheesta kuin vakavasti. Kivistävät pyllyt on kuulkaas vakava asia.

Seuraavaksi minut raahattiin kuulusteluhuoneeseen. Siellä minua kuulusteli vähintäänkin omituinen poliisi.

”Tiedättekö mistä teitä syytetään?”, vihaisen näköinen poliisisetä kyseli.

”Ööh, aivan tarkkaan ottaen… En”, vastasin niin uhmakkaasti kuin pystyin, vaikka puheeni saattoi kuulostaakin vikinältä.

”Seksuaalisesta ahdistelusta ja…”

”Seksuaalisesta ahdistelusta? Hah!”, keskeytin poliisisedän ja aloin tivata, ”eikö herra Poliisi muka ole ikinä sattunut kaivelemaan ja osoittelemaan sukupuolielimiään vanhemman naisen seurassa? Ettekö?”

Poliisisetä katsoi minua hieman oudosti. Hänellä oli kasvoillaan Näytänkö minä siltä? –ilme ja katsoin parhaaksi jatkaa asiaani.

”Näytät”, tokaisin vahingossa. Minun tarkoitukseni ei ollut kommentoida poliisin ilmettä, mutta taisin ajatuksissani tehdä niin, ”Siis ette. Ette näytä, vannon sen!”

”Kutsukaa psykiatri Ronkainen”, poliisisetä tokaisi hiljaa ja katsoi minua säälivästi.

”Kommentoin vain teidän ilmettänne”, yritin paikkailla virhettäni, ”minä en ole hullu. Minä EN OLE HULLU!”

Villi veikkaukseni oli, ettei karjumiseni parantanut tilannettani pätkän vertaa.

”Voin selittää kaiken”, jatkoin hätäisesti, ”mutta kertokaa edes loputkin syytteet”

”Seksuaalinen ahdistelu ja… Virtsaaminen postiluukuusta sisään? Oletteko te herra kiinnostuneet ns. pissaleikeistä?”, poliisi kysyi ja katsoi minua selvästi meikattuja silmäripsiään räpytellen. Nielaisin kuuluvasti.

”Tuota, ööh. Pääsenkö takaisin mukavaan putkaani? Vartijaaaat!”, huusin kauhuissani kun poliisisetä lähestyi minua epäilyttävästi.

Psykiatrit sanovat, etten muista tämän jälkeisiä tapahtumia, koska minulla on traumasta johtuva muistinmenetys. Vartijat olivat kuulemma löytäneet minut virtsan hajuisena, likomärkänä ja kiljuvana kuulusteluhuoneen lattialta. Toisaalta, en edes halua muistaa. Varmaa on vain se, etten ollut töissä edes viikkoa, kuten normaalisti, vaan otin lopputilin jo kahden päivän jälkeen. Yhä nykyään, kun Hesarini kolahtaa postiluukusta sisään, alkaa minua puistattaa. Bloody cops.